Todellinen anteeksianto on sekä oman mielen sisäisten olotilojen, ajatusten ja kokemusten, että kaiken mikä näyttää olevan ulkopuolellani, uudelleen katsomista omassa mielessä rauhan kanssa ilman syyllisyyttä tai syyllistämistä, tuomiota tai arvioimista. Se on aina itsen ja itsen välinen prosessi. Anteeksianto on oman mielen menneisyyden pelolla tulkittujen tilanteiden uudelleen katsomista uudella ymmärryksellä silloin, kun ne tässä hetkessä nousevat uudelleen katsottaviksi. Ja sen seurauksena mukana raahaamamme alitajuisten pelkojen taakka kevenee ja hyväksyntä, vapaus, laajenee mielessä.

Käytännössä edelleen näen ja koen tunteita ja olotiloja itsessä ja ympäristössä ymmärtäen samanaikaisesti, mitä ne todella ovat, uskomatta, ottamatta niitä omaksi totuudekseni, samaistumatta niihin. Olen rauhassa sen kanssa, mikä näyttää olevan, pyrkimättä mihinkään, arvostelematta erityisesti mitään, ilman tarvetta ottaa kantaa. Olemalla samanaikaisesti aktiivinen toimija elämässäni, kuitenkin tiedostaen samalla, ettei ole mitään absoluuttisesti oikeaa tai väärää tapaa elää, ei oikeita tai vääriä valintoja. Ei uhrautumisen, miellyttämisen tarvetta, saaden vain olla omassa mielessä rauhassa sen kanssa, millaisena näytän olevani juuri nyt. Ja luonnollisesti hyväksyntä, anteeksianto, pitää sisällään myös erehtymisen hyväksymisen; väliaikaisen, hetkellisen putoamisen vanhaan, arvioivaan, arvostelevaan olemisen tilaan silloin kun niin näyttää tapahtuvan. Hyväksyntä, Rakkauden muistaminen minussa, laajenee anteeksiannon kanssa eläessä – sen luonnollisena seurauksena. Joka tapauksessa, hetkellisistä putoamisista huolimatta. Anteeksianto on meidän mitä luonnollisin olotilamme, mikä vahvistuu itsestään sitä harjoittaessa hetki hetkeltä.

Mielenrauha

on seurausta todellisen anteeksiannon harjoittamisesta elämässä. Se lisää ihmisen hyvinvointia kaikin tavoin, sekä mahdollistaa sen myös hänen ympärillään oleville ihmisille. Mielenrauha on kaikenkattava olotila, perusta mielessä, joka kumpuaa Rakkaudesta, Joka vain on. Mielenrauha on luonnollinen seuraus siitä, kun luovuttaa jokaisen, pienimmänkin, mielessä tunnistamansa levottomuuden sisäiselle Viisaudelleen, Rakkaudelle meissä. Sille, mikä me olemme todellisuudessa. Kaiken tietämisen, arvioimisen, haluamisen – kun siitä päästää irti, uudestaan ja uudestaan, jää jäljelle vain mielenrauha.

Ajatuksenvalinta

Teemme ajatuksen valintaa joka hetki, tiedostamme sen tai emme. Olotilamme nousevat sen seurauksena - ne eivät nouse sattumanvaraisesti milloin mitäkin tunnetta tai oloa tuottaen. Mitä enemmän tulemme tietoisiksi ajatuksistamme ja siitä, miten niihin kiinnitymme, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on valita, mihin ajatuksiin haluamme kiinnittyä ja mihin emme. Ja kiinnittymisellä tarkoitan sitä, miten joitain uskomuksiamme pidämme tosina ja joitain emme. Ja niiden seurauksena tunnemme itsemme välillä iloiseksi, välillä surullisiksi jne. Kun tiedostan, millaiset ajatukset tuottavat millaista olotilaa, voin valita neutraalisti, tietoisesti, mitä haluan itselleni antaa. Millaisia kokemuksia elämästäni. Omista ajatuksistaan tietoiseksi tuleminen on prosessi joka vie aikaa ja vaatii kärsivällisyyttä. Se helpottaa, jos siinä on kaverina joku, joka on jo tätä prosessia itsensä kanssa tehnyt. Joku, joka on jo oppinut tunnistamaan niitä mielessään kantamiaan uskomuksia ja pelkoja, jotka tuottavat aina vain kärsimystä ja pahaa oloa, levottomuutta mielessä muodossa tai toisessa.

Ajatusten alkulähteenä on aina jokin uskomus siitä, mitä uskon olevani - mihin samaistun. Samaistunko siihen ajatukseen itsestäni, että olen keho, vai samaistunko siihen ajatukseen itsestäni että olen henki. 

Samaistuessani kehoon pidän itseäni pienenä, rajallisena, kuolevana, sairastuvana, heikkona, ja syystäkin pelkään tulevaa ja pohdin menneisyyttä arvioiden ja syyllistyen tai syyllistäen. Olemassaoloni, hyvinvointini on ehdollinen ulkoisista tekijöistä. Haen olemiselleni merkitystä itseni ulkopuolelta ja luulen hyvinvointini olevan riippuvainen siitä, mitä muut minusta ajattelevat – tulenko hyväksytyksi muiden taholta vaiko en. Huomioni, katseeni on suunnattu itsestä pois päin. Rakastettuna olemiseni on ehdollista, vaadin itseäni ja muita täyttämään tietyt kriteerit.

Toisaalta samaistuessani ajatukseen itsestäni henkenä voin kokea olevani joka hetki turvassa ja rakastettu sellaisena kuin olen ilman että mikään uhkaisi minua. Minkäänlaista syytä pelkoon tai ahdistukseen ei voi olla olemassa ja tunnistan oman voimani perustavanlaatuisena itsestäänselvyytenä. Tässä kokemuksessa voi levätä, ja kaikki mikä siitä kumpuaa, on helppoa ja varmaa. Kun tiedostan tämän, voin todeta pienenkin levottoman, ahdistavan olon noustessa, valinneeni hassusti uskon kehoon ja tunnistan sen tässä hetkessä vain hassuksi, epätodeksi uskomukseksi itsestäni. Käännyn Sen puoleen minussa, mikä on tosi ja pyydän sitä muistuttamaan itseäni jälleen Itsestään eli Itsestäni. Tätä on käytännössä ajatuksen valinta arjessa.

Rakkaus

Rakkaus on mielentila.

Rakkaus ja todellinen anteeksianto kulkevat käsikädessä. Rakkaus on mielentila, josta todellinen anteeksianto lähestymistapana kumpuaa. Rakkaus ei suhtaudu mihinkään vaatimuksella - sille ei yksinkertaisesti ole tarvetta. Rakkaus on kärsivällisyydessään ääretön, se ei tunne kiireen merkitystä tai mielentilaa. Rakkaus tunnistaa vilpittömyyden, katsoo vilpittömänä ja vilpittömyydellä ympärilleen. Kun valitsen Rakkauden kanssa katsomisen, katson rehellisenä ja suoraan, pelottomana ilman vaatimusta. Rakkaus hyväksyy minut ja muut sellaisina kuin juuri nyt näytän / näytämme olevamme, itseämme ilmentävämme. Keskeneräisyydessämme. Rakkaus minussa kuiskii lempeästi lempeyden, armeliaisuuden sanoja, ollessani vaativa itseäni kohtaan, samaistuessani syyllisyyden ajatuksiin. Rakkaus vain on ja odottaa kärsivällisesti, milloin olisin jälleen halukas kääntymään Sen puoleen etsiessäni vastausta tämän hetken arjen tai mieleni kysymyksiin. Lähestyessäni veljeäni Rakkaus ohjaksissa, lähestyn häntä kärsivällisyydellä, myötätunnolla, rehellisyydellä. Rakkaus ei vaadi uhrautumista, ei mitään tietynlaista olotilaa koettavaksi – ei alituista ilon tai onnellisuuden kokemista elämässä, arjessa. Rakkaus vain on, itsestäänselvänä olemisemme perusolotilana, kaiken alla, joka hetki. Olotilana, mihin voi aina palata, jos onkin hetkellisesti siitä muuhun horjunut.

Rakkaus on se Viisaus meissä, joka tietää kaiken; kokonaisuudet, menneen ja tulevan – ja joka ohjaa meitä kaikenkattavaan yhteiseen runsauteen, jos vain olemme halukkaita sitä kuuntelemaan.

Rakkaus on horjumaton ja luja ja ehdoton siinä mitä Se on.

Ihmissuhteet

Jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa on ihmissuhde, riippumatta sen kestosta tai laadusta. Myös jokainen kohtaaminen toisen ihmisen kanssa pelkästään omassa mielessäni on ihmissuhde. Eli kun ajatuksiini nousee toinen ihminen, on kyse silloinkin ihmissuhteesta. Ihmissuhde ei vaadi mitään tietynlaista olosuhdetta. Se on täysin riippumaton ajasta ja paikasta; se voi toteutua ihmisen kanssa, joka on edelleen kehossa keskuudessamme, tai jo edesmenneen ihmisen kanssa. Ihmisen, joka on samassa fyysiessä tilassa kanssani, tai toisella puolella maapalloa. Jonka kanssa olen tekemisissä arjessa paljonkin, vähän vähemmän, vaikka vain kaupan kassa, tai en ole ollenkaan. Ja niin edelleen.

Tarvitsemme ihmissuhteita laajentaaksemme ja vahvistaaksemme itsessämme sen muistamista, mitä me todella olemme – tunnistamalla Rakkauden esteet mielessämme. Suhteessa toisiin ihmisiin rakkauden esteet - eli syyllisyyden ja pelon uskomukset ja ajatusmallit - tulevat pintaan ja näkyviksi. Ja vasta tämän myötä meidän on mahdollista valita, onko tuo ajatus tai uskomus edelleen tässä hetkessä, sen tultua näkyväksi, sellainen, josta haluan pitää kiinni ja antaa sille voiman uskomalla siihen. Vai päästäisinkö siitä jo irti, ja antaisin itselleni armon muistaa olevani juuri nyt kaiken rakkauden arvoinen. Syyllistämättä itseäni siitä, että edellisessä hetkessä näytin hetkellisesti putoavani uskomaan itsestäni jotain, mitä en ole.

Toisaalta ihmissuhteen merkitys on myös siinä, että silloin kun olen muistamisen mielentilassa - ilossa, luottamuksessa, varmuudessa, kiitollisuudessa - saan jakaa tämän veljeni kanssa ja laajentaa sitä yhdessä hänen kanssaan.

Ja myöskin – ”opettaessani” rakkautta – eli kommunikoidessani Rauhan, hyväksynnän mielentilasta käsin riippumatta siitä, mikä veljeni mielentila vaikuttaa olevan – opin sitä ennenkaikkea itse eli laajennan muistamista niinkin – johon myöskin tarvitsen ihmissuhteita.